perjantai 19. helmikuuta 2016

lisää osoitteessa


lisää luovaa työtä uudessa osoitteessa http://www.lily.fi/blogit/viva-la-vida
vastaus kaikkiin kysymyksiisi osoitteessa http://www.lily.fi/blogit/viva-la-vida
hymyä huulillesi osoitteessa http://www.lily.fi/blogit/viva-la-vida

tiistai 26. tammikuuta 2016

Taisteluviikinki ja galaksitrikoot

Kuntosali, tuo kehon ja mielen temppeli, nykyihmisen paras ystävä!
Tätä aihetta olen pyöritellyt nyt ainakin neljä kuukautta. Kerran kirjoitinkin jonkun ratkiriemukkaan postauksen jossa mässäilin vesijumppaohjaajan hillittömän rasvattomalla ja michaeljacksonmaisella ulkonäöllä, mutta teknologiankäsittelytaitojeni puutteen johdosta kyseinen teksti katosi ikuisiksi ajoiksi bittiavaruuteen.

Pukuhuoneessa:

HURRAA
ALASTOMUUS ON OK. Kyllä me kaikki tiedetään että naisilla on tissit ja römpsä, mitäs sitä peittelemään. Nautitaan alastomasta olosta oikein olan takaa ja rasvataan, öljytään ja lopuksi vaan kekkaloidaan vähintäänkin yläosattomissa. On ihan jees kuivata hiuksia tissit vapaana heiluen!

ÖÖ
Suihkuhuoneessa lukee ÄLÄ SHEIVAA. Jo yleinen kohteliaisuus ja hygienisyys rajoittaa ajamasta karvoitusta julkisessa suihkutilassa. Silti, toisinaan käännän katseeni vaivaantuneena sivuun etten joutuisi kasvokkain jonkun bikinirajaoperaation kanssa.


Salilla

HURRAA
1. Urheilun voi suorittaa tuliterien sadan euron Nike 365 treenitrikoiden sijaan ihan vaan legginseissä ja kulahtaneessa kissapaidassa. Jalkaan converset, vanssit, ballerinat tai mitkä tahansa tossut jotka tuntuu ihan kivalta.
Harvemmin näkee edes asianmukaisia urheiluvarusteita, kuten urheilurintsikoita tai trikoita joista ei näy mummokalsarit, pitsipikkarit ja ciao! -pöksyt läpi. Mutta ketä kiinnostaa! Ainakin minä ja purkkapallon väriset galaksitrikoot näytetään ihan ammattitreenaajilta!

2. Kukaan ei pahemmin kuikuile, luo nälkäisiä katseita tai salaa peilin kautta mittaile purkkapallon väristen galaksitrikoiden verhoamaa kyykkypeppuasi, vaikka ollaankin lukemattomien fabioiden maassa. Voi johtua siitä että 
a) täällä salitreenaamisen ajatellaan olevan varsin epänaisellista, ja ehkä jollain tapaa luotaantyöntävääkin tai 
b) kun urheilen niin näytän punaiselta taisteluviikingiltä, mikä ei varsinaisesti ole paria poikkeuksellista tyhmänrohkeaa yritystä lukuun ottamatta kovinkaan helposti lähestyttävää. Tai
c) Punaisesta taisteluviikinkinaamasta näkee että olen ulkomaalainen ja en helposti lähestyttävä tai 
d) ollaan sisäistetty herrasmieheyden ydin ja annetaan kaikenlaisten legginsipeppujen ja galaksitrikoiden puhista ja kyykkiä keskenään!

ÖÖ
1. Istuu laitteessa. Tekee viisi toistoa. Selaa snapchatin MyStoryn ja Instagram -feedin. Tekee muutaman toiston. Jatkaa some-elämää. Ignooraa purkkapallon värisissä galaksitrikoissa kärttyisesti tuhisevan kanssatreenaajan joka yrittää hengityksen ärtyisällä tuhinasävyllä vihjata että olisi aika nostaa peppu ylös ja mennä vaikka kotiin puhelinta räpläämään.

2. On ihan jees tulla salille kävelemään puoleksi tunniksi juoksumatolle ja juoruilemaan, ja ihan normaalia lähteä hikoilematta. Varsinkin kun kyse on naisista.


Saunaosastolla

HURRAA
Sauna on ensinnäkin olemassa! Harva italialainen rohkenee ylälauteelle, joten saan pitää oman henkilökohtaisen metri kertaa metri tilani ja oikoa jäseniäni ylhäisessä ylätason yksinäisyydessäni!

ÖÖ
Turkkilainen sauna muistuttaa lähinnä höyryllä ja jalkasienellä vuorattua ruumishuonetta, jossa tyytyväisenä hengitellään valmiiksi hapetonta ilmaa. Silti se on valtavan suosittu. 


 Ei ole nyt mitään rempseää aihetta sivuavaa kuvaa tähän lätkäistä, mutta tässä on hyvin tiivistetty versio paikallisesta fitnesskulttuurista mun silmin.


maanantai 18. tammikuuta 2016

Kuulumisii ja päivän outfit




Joulu tuli ja meni, ja ehdottomasti paras lahja tuoksuvan mansikkavaniljahoitoaineen jälkeen on uusi (toinen) työpaikka. Tietenkin nyt kun mesoan siitä internetissä niin jotain ikävää tapahtuu ja mikään ei toimikkaan ja maitojuna kutsuu. Mutta eihän sitä voi koko elämäänsä käyttää varpaillaan tissutteluun ja muuhun henkiseen hiiviskelyyn.

Ensimmäinen työpaikkani, jossa edelleen olen, on siis lapsenvahtityötä italialaiselle perheelle. Se on sellasta leegopalikoiden ja raivokohtausten välillä palloilua. Vaikka "työnantajani" ovatkin maailman mukavimpia ja ymmärtäväisimpiä ihmisiä, 4-vuotias tyttölapsi ei aina sitä ole. Mutta töitä on niin vähän että palkka ei riitä mihinkään.

Joten aloitin myös pitkän Windows kahdeksaa ja Italian internetyhtiöitä vastaan käytyjen taisteluiden jälkeen työn call-center työntekijänä eräässä saksalaisessa yrityksessä. Käytännössä siis muhin yöpuku päällä kotona koneella ja yritän olla luutumatta istuma-asentoon. Toisinaan vastaan puheluihin ja sähköposteihin ja teen raportin. Kaikin puolin siis unelmajobi. Tälläkin hetkellä olen siis töissä.

Vaikka sitä kuinka ajattelisi että itsensä viihdyttäminen tietokoneella neljä tuntia päivässä ja sen jälkeen maalaaminen ja leegoleikit on helppoa ja vaivatonta, väsyttämätöntä ilmaista rahaa niin ei se ole. Se on aikaa pois vapaudesta tehdä ihan mitä mieli tekee. Sen jälkeen kun olen istunut tässä aamukahdeksasta kahteentoista ja vain katsellut ulkona loimottavaa nousevaa aurinkoa, pukeudun legginseihin ja kolmeen kerrokseen paitoja ja haen muksun päiväkodista ja keksin virikkeitä iltapäiväksi. Joka päivä on taistelu raivokohtausta vastaan. Täällä lastenkasvatuskulttuuri on niin erilainen kuin suomessa. Pitää leikkiä vaan sisällä koska a) ulkona on kylmä (12 astetta) b) ei ole mitään paikkaa missä leikkiä ulkona.
Joten kun pääsen töistä viiden aikaan illalla, ehdin juuri ja juuri vartiksi kotitalon nurkan taakse rappusille katsomaan auringonlaskua. Ja sitten joinakin päivinä yritän vielä urheillakin illalla. Viikolla sosialisoimisen jätän suosiolla parempiin päiviin.
Viikonloppusin siis vaihdan pyjamahousut/legginsit/juoksutrikoot hameeseen ja sievään pitsipaitaan ja vietän aikaa kaupungilla siipan tai kavereiden kanssa! Tipaton tammikuu suojelee mukavasti seuraavan päivän rasitusdarralta, ja voimaannuttavia kokonaisia lepopäiviä on jopa kaksi!

Tällä viikolla alkaa taistelu postilaitosta vastaan. Täytyisi saada teatterikorkeakoulun lipokkeet kyseiseen opinahjoon seitsemän arkipäivän sisällä, ja vähän on jännäkakan paikka että meneekö ne sinne vaikka aionkin lähettää pikapostina. Italiassa kun mikään tehtävä ei suoriudu päätökseensä viikossa. Eli entten tentten ja saa nähdä tullaanko täältä takaisin toukokuun alussa vai kuukautta myöhemmin muihin pääsykokeisiin!

Elämässäni on tapahtunut myös monenlaisia muita mittavia käänteitä. Olen nähnyt ensimmäisen Star Wars elokuvani, leikannut itse itselleni sievän kerrostetun hiuskuontalon, tympääntynyt paikalliseen julkiseen terveydenhuoltoon, saanut pari ihan varteenotettaavaa ystävää sekä leipaissut käden käänteessä ensimmäisen oman jouluni. Niin ja kaikkien aikojen Kalkaros on kuollut.


kun poikaystäväsi ottaa sinusta kuvia

perjantai 1. tammikuuta 2016

Vuoden pohjakohdat kronologisesti

Ajattelin ottaa tällaisen käänteispsykologisen (mulle ei ole koskaan selvinnyt mitä se sana oikeasti tarkoittaa ja missä yhteydessä sitä käytetään, mutta koristeena se ainakin sopii tähän tarkoitukseen) lähestymistavan viimevuoden tapahtumiin, ja muistelen viimeisen vuoden heikoimpia hetkiäni. 

Alkuvuodesta oli jo heti vähän vaikeaa kun yritin ohjata päälle tunnin mittaisen teatteriesityksen ja henkinen sietokykyni oli äärirajoillaan. Kahden viikon ajan ennen ensi-iltaa minut tapasi useimmiten kulkemassa jumppatrikoissa ja pierunvihreässä miesten college-paidassa asusteena burgundinväriset silmänaluset. Kaikki kuitenkin loppui aikanaan, myös tämä piina parinkymmenen ihmisen onnistuneesti toteuttaessa käsikirjoittamani vision studioteatterin pimennossa. 

Seuraavaksi varmaan vitutti että pitäisi näytellä prinsessaa ja olla ihana ja rullaluistella sulavasti 200 ihmisen edessä, vaikka oma fiilis asiasta oli että merenneitona olen varsinainen anjovis ja kaikki kuitenkin vain tuhisee ja nauraa roolisuoritukselleni. Tämäkin kuitenkin osoittautui harhaluuloksi ensi-illan koitettua.

Sitten ihan muutamaa päivää myöhemmin mieleeni tupsahti pupsahti kumma ajatus. Heräsin Silja Linen A-luokkaisesta hytinkopperosta ja sillä siunaaman sekunnilla olin jo keksinyt muuttaa Italiaan poikaystäväni kanssa.
Vietin 3 päivää tiiliskivi mahassa jännittäen hetkeä jolloin kysyisin että hei kaveri mitäs jos minäkin tulisin sinne sun kanssa. Aiempaa kaavaa toistaen, kaikki näiden kolmen päivän aikana kyhätyt pelot ja valmistellut sydänsurut siitä että se toinen kieltäytyisi, osoittautuivat turhiksi. Nyt meillä on täällä oma kahden inhimillisesti virheellisen mutta yhteensopivan olennon soppi jossa iloisesti kaikki maailman esineet ja ajatukset saavat elää omaa vapaata elämäänsä järjestyksen ja sisustusnormien ulkopuolella.

(tähän väliin voisi ehkä kuvitella että kismtti kun en päässyt teatterikorkeakouluun, mutta se olisi emävale. Sille on vielä aikansa.) 

Seuraava merkittävä pohjakohta läsähti elämääni toukokuun lopulla, kun kaikkien ja ennen kaikkea omien odotusteni vastaisesti kirjoitin äidinkielestä laudaturin sijaan eximia cum laude approbaturin. Voi kyllä leikkivät sisäelimeni hippaa kun avasin Wilman ja näin siellä tämän melkein, mutta ei ihan, erinomaisuutta hipovan E -symbolin äidinkielen kohdalla. Kyseessä oli ollut jokin pahanlaatuinen mielenhäiriö koetilanteessa ja esseeni olikin herrojen Yli Oppilas ja Lauta Kunta mielestä liian korkealentoinen. 
Tästäkin pääsin pikaisesti yli sillä muutaman Karhupuistossa itketyn pettymyksenkyyneleen jälkeen ymmärsin että voin edelleen olla kypsä ajattelija, hyvä kirjoittaja ja raapustaa elämässäni mukiinmeneviä kolumneita, artikkeleita, runoja ja kirjoja vaikka ei laudaturia tullutkaan. 

Sen jälkeen on ollut muutama tuskainen hetki täällä saapasmaassa, kun pelottaa että rahat loppuu ja työt loppuu ja pitää palata Suomeen peräkammariin kylmän talven kopeloitavaksi. 
Mutta nyt ehkä kutenkin, jos uskallan sanoa, en tiedä viitsinkö, mutta otan riskin ja sanon kuitenkin että kaikki on hyvin, täällä ollaan, mereltä tuulee ja olen kaikesta Genovan mäistä, rappusista ja aallonharjanteista huolimatta tasapainoisempi kuin koskaan.